Site in English

Oulunkylän maisema oli kuin Kill Bill vol. 1 loppukohtauksesta, mutta ilman fight to the death -asennetta, samuraimiekkoja ja kahta hullua naista, jotka haluavat irroittaa toistensa päät.

Sovimme marraskuun alussa sparrisession Oulunkylän metsään. Vain kaatosateen sattuessa olisimme peruuttaneet harjoituksen. Kolme J:tä saapui paikalle: Jussi, Jake ja Jari.

Onneksemme keli oli muutaman asteen pakkasen puolella ja maassa oli pieni kerros lunta. Lämpimät ja hengittävät vaatteet päälle ja menoksi. Maasto oli liukas johtuen mättäiden alla pilkottavasta kalliosta ja tietenkin lumesta. Salilla sparraaminen on mukavaa ja turvallista. Mutta tatamilla harjoiteltava jalkatyö ei maastossa ole välttämättä se kaikkein turvallisin vaihtoehto. Maasto luo omat rajoituksensa, mutta myös mahdollisuuksia jalkatyöskentelyn soveltamiseen.

Oulunkylän kalliolla pilkotti paikoittain teräviä kiviä, joten sovimme, että ottaisimme keppisparrin järkevästi ja turvallisesti. Varoimme, ettei taaksepäin kaatumisia tulisi arvaamattomia kiviä kohti. Otimme aluksi pari kolmen minuutin erää kallion päällä. Siinä sai tuntuman maastoon, mutta erien edetessä alkoi liukas kallio paljastua enemmän ja enemmän. Emme kuitenkaan onneksi kaatuneet, ja tähän vaikuttivat sekä jalkatyö että onni, joka on aina tarpeen. Lumi kuitenkin haittasi sen verran, että kun havaitsi avoimen iskupaikan, sutivat jalat alta, eikä päässyt rankaisemaan toista.

Kahdenkymmenen metrin päässä olivat juoksuhaudat, joihin päätimme seuraavaksi mennä testaamaan taitojamme. Vallihaudat on rakennettu niin, että niissä on muutama metri suoraa käytävää ja sitten kulma jompaan kumpaan suuntaan maaston mukaisesti. Toteutimme kahden minuutin kaksintaistelusparrin siten, että vastustaja lähti juoksuhaudan päädystä partneriaan kohti ja tämä liikahti juoksuhaudan toisesta päästä, päätyjen väli oli noin 15 metriä. Kohtaamispaikkaan vaikuttivat liikkumisnopeus, taktiikka ja se, kuinka hyvin pystyi käyttämään maastoa hyväkseen. Käytävissä oli korkeuseroja ja ne antoivat toiselle pienen taktisen edun. Toinen vaihtoehto oli kohdata vastustaja nopeasti ja päästä siten melko tasavertaiseen asemaan. Koska juoksuhaudat ovat kapeita, huomasimme, että pistojen käyttö lisääntyi, sillä horisontaalilinjainen lyönti oli vaikeampaa avoimeen maastoon verrattuna. Niin sanotusti: tiivistä-tiivistä.

Mahtava kokemus ja fiilikset olivat jälkeenpäin katossa. Mielessä oli normaalia harmittelua, miksi en hoitanut sitä ja sitä iskua, mutta myös onnistumisen tunteita omista ratkaisuista.

Paikka loi oman tunnelman ja suosittelenkin kaikille ulkona sparraamista tai harjoittelua. Sen ei tarvitse olla näin erikoinen paikka kuin meillä oli, kunhan välillä rikkoo salin turvallisuuden tunteen. Itselleni sain treeni-into buusterin päälle, joka on tärkeä polttoaine, jotta jaksaa kerta toisensa jälkeen innostua salilla puurtamisesta.

Jussi Mattila

Veitsiosuus

Jussin lähdettyä Jari ja minä kaivoimme esiin rottinkiset harjoitusveitset ja aloitimme veitsisparrin. Suojina olivat edelleen miekkailumaski ja jääkiekko- tai kaukalopallohanskat. Vaikka veitsisparrista ja sen mielekkyydestä kiistellään laajasti, niin mielestäni sillä on paikkansa harjoittelussa. Ennen kaikkea se on kivaa ja saa ottaa miehestä mittaa.

Ottelupaikoiksi valikoituivat kaksi juoksuhaudan pätkää. Toinen oli varsin kapea, joten liikkuminen rajautui lähinnä syvyyssuuntaiseksi. Tosin välillä jompikumpi yritti kavuta haudasta ylös, mutta useimmiten se kostautui osumilla jalkoihin. Sparrit jouduttiin pitämään melko lyhyinä johtuen niiden intensiivisyydestä, joka suurimmalta osalta johtui sivusuuntaisen liikkeen puutteesta.

Maasto ja taisteluhaudan epätasainen pohja aiheuttivat joitakin yllätyksiä. Vaikka oli pitävinään jalat tukevasti maassa sekä lyödessä että iskuja vastaanotettaessa, niin varsinkin osuman saaminen horjutti tasapainoa. Ilmiö, jota harvemmin tapaa otellessaan tatamilla tai edes nurmikolla. Lisäksi tilanteet johtivat usein painiin, mikä on veitsillä aika haasteellista. Toisin sanoen molemmat yleensä ”kuolivat”.

Toinen juoksuhauta oli leveämpi ja siellä kasvoi puita, joita pystyi käyttämään apuna. Riskinä oli tietysti se, että toinen saattoi saada käden kiinni ja käyttää puuta apuna lukoissa ja sidonnoissa.

Sparrisession päätyttyä olo oli mahtava ja tunsi, että on tehnyt jotain. Ja tietysti sauna ja olut maistuivat.

Jarkko Lievonen

Katso kuvat sparrista.